Nykyrunous ei ole auennut minulle. Olen vannoutunut Eino Leino fani, mutta yritän epätoivoisesti lukea uudempaa runoutta oppiakseni siitä lisää.
Kun kiertelin Salon pääkirjastossa, tuli yhtä äkkiä mieleeni Avoimen yliopiston Luovan kirjoittamisen Lyriikan kurssin vetäjä Timo Harju. Suuntasin kohti runokirjojen hyllyä ja löysin Timo Harjun runokirjan, jonka nimi kieltämättä herätti mielenkiinnon.
Kastelimme heitä runsaasti kahvilla on teemakokoelma, joka sijoittuu vanhainkotiin. Takakannen mukaan kokoelma sai alkunsa runoilijan ollessa siviilipalveluksessa vanhainkodissa. Se on Timo Harjun esikoisteos vuodelta 2009. Vuonna 2010 Timo Harju sai teoksesta Kritiikin Kannukset -palkinnon.
Mitä kirjasta jäi mieleen?
Teemana vanhainkodin elämä ja vanhat ihmiset puhutteli. Joidenkin runojen kohdalla tunsin pienen piston sydämessäni, kun muistin miten vähän olin omieni isovanhempieni elämässä mukana heidän viimeisinä vuosina. Omat lapset olivat pieniä ja välimatka oli pitkä. En kuitenkaan usko, että runoilijan tarkoitus oli herättää lukijoiden huonoa omaatuntoa, mutta ehkä herätellä meitä miettimään vanhusten elämää vanhainkodeissa. Koskettavia hetkiä ja arkisia kuvauksia elämän ehtoopuolesta, joissa dementoituneet vanhukset ovat vahvasti mukana.
Välillä lukiessani kysyin itseltäni ”onko tämä runoutta?” Kuten jo mainitsin, minä ja nykyrunous emme ole vielä tuttuja. Muistan, kun Lyriikan kurssilla minulla oli suuria vaikeuksia tuottaa yhtään ainoaa runoa, joka ei olisi ollut jollain lailla mitallista tai loppusoinnullista.
Kokoelman alussa oli yksi runo, joka jäi erityisesti mieleen. Voi olla, että oikeasti ihmiset, jotka tekevät sitä arvokasta työtä, näkevät päivittäin sen toisen, meille näkymättömän todellisuuden, miten vanhuus ja sairaudet vaikuttavat ihmisiin.
Lähteminen on sitä että halataan
kuin murskaantuneet mustikat.
Vuosi sitten tuon oven takana, varoitti
vanhainkodin johtaja, että nämä
vanhukset täällä
eivät ole
mitään suloisia mummoja ja pappoja.
Se oli ehkä vitsi.
Mitä opin tästä kirjoittajana?
Lukukokemus vahvistaa jo aiemmin kokemaani epävarmuutta siitä, osaanko kirjoittaa lyriikkaa siten kuin sitä nykyään kirjoitetaan. Minä tunnun tekevän selkeän eron mitallisen runouden ja nykyrunouden välille. Minä kaipaan loppusointuja, rytmiä ja helposti luettavaa lyriikkaa.
Tämäkin lukukokemus rohkaisee minua tarttumaan uusiin runokirjoihin. Maailma ei ole menettänyt eikä ole menettämässä mitään minun jäävätessäni itseni runoilijana, mutta totta vieköön haluan tätä itseni kiusaamista jatkaa. Ehkä jonain päivänä nämäkin aukenevat minulle.
Mikä on Sinun suhteesi runouteen?
Minkälaisesta runoudesta Sinä nautit? Ylipäänsä, mikä saa Sinut tarttumaan runokirjaan? Onko jokin runo puhutellut Sinua erityisesti? Kommentoi ja kerro, paljasta meille millainen runous houkuttelee eniten.
