”Kaiken on oltava värillistä, Janna ajatteli pukeutuessaan. Valkoinen on sallittu, koska se on valoa. Mutta musta on pimeää ja ruskea on likaa, ne on kielletty.”
Näillä sanoilla alkaa Maaria Oikarisen romaani Lucian silmät (Arktinen Banaani 2017). Kirja on räiskyvä ihmiskuvaus, sairauskuvaus ja taitelijakuvaus Jannasta, joka sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Kirjoittaja Maaria Oikarinen on kertonut itse sairastavansa samaa sairautta ja on myös taidemaalari, joten hän on oletettavasti pystynyt tuomaan kirjaan paljon omakohtaisia kokemuksia ja uskottavuutta.
Kirja on vauhdikas. Lukijana melkein hengästyin seuratessani Jannan puuhastelua. Jannan maailmassa on paljon värejä, miehiä, kenkiä ja laukkuja. Itse ihastuin kirjan lukuisiin väreihin ja niihin liittyviin kuvauksiin.
Se punainen, johon Janna oli herännyt, oli tummaa bordeux’ta, joka siinä samassa lehahti tuleen, kirkkaaksi oranssinpunaiseksi. Janna katseli kaikkia maailman punaisia. Hän ottaisi ne kiinni ja maalaisi joka ikisen.
Kirjassa ääneen pääsevät myös puoliso ja tytär. Itse kaipasin enemmän heidän näkökulmiaan, mutta toisaalta ymmärrän kirjoittajan valinnan keskittyä Jannan vauhdikkaaseen elämään.
Puoliso joutuu huolehtimaan sekä Jannasta, tytärpuolestaan että kaksosista. Maniavaiheessa Janna sekoilee miesten kanssa ja lukijana myötätuntoni oli puolison puolella. Kuinka hän kaikesta huolimatta jaksaa huolehtia ja olla rakastava puoliso.
Olisiko pitänyt vahtia, että se syö lääkkeensä? Ei kai sitä voi aikuista ihmistä kytätä. Pidätkö sinä vaimoasi hulluna? se kerrankin täräytti, kun muistutin lääkkeistä. Miten se oikein itse ajattelee? Vissiin niin, että hänen korkea-arvoisuutensa ei mitään tabuja tarvitse. Jonkin aikaa se otti lääkkeet viime sairaalakeikan jälkeen. Oli niin heikkona, että sain hoivailla. Olihan siinä pilleriä ja sivuvaikutukset sen mukaiset.
Tytär Hilma saa omat puheenvuoronsa kirjassa. Selkeästi tytär on huolissaan äidistä. Olisi mielenkiintoista lukea enemmän tyttärestä, jolla on omanlaisia vaikeuksia koulussa. Tuntui hirvittävän epäreilulta lukea Hilman ajatuksia äidin televisioesiintymisen jälkeen.
Kiitti mutsi, kiitti ihan vitusti. Mä en ois uskonu että tää voi enää pahemmaksi mennä. Mulla on mummon nimi, faija on kuollu ja mutsi on hullu. Miten voi pahempaa olla? No silleen että se hullumutsi kertoo siitä hulluudestaan telkkarissa. Kaikki varmaan näki ton ohjelman.
…
Ei tullu mieleen että sun tytärtä kiusataan koulussa sun takia? Onks se? Onks se sun mutsi, kaikki kohta kysyy. Vittu on. Mistä vetoo niin Liljakaan ei enää haluu olla mun kanssa.
Kirjan lukeminen oli minulle myös osa valmistautumista juuri nyt käynnissä olevaan autofiktiivisen kirjallisuuden hautomoon. Myös toinen kirja on luvun alla ja siitä on tulossa tietenkin oma lukukokemus artikkelinsa. Myös autofiktiivisestä kirjallisuudesta on luvassa oma blogipostauksensa. Malta vielä hetki niin lisään linkit tähän.
Koska poimin tähän artikkeliin vain muutamia itselleni mieleen jääneitä otteita kirjasta, ajattelin listata muutaman kirja-arvostelun netin syövereistä. Mikäli kirja kiinnostaa ja haluat lukea kattavampia kirja-arvosteluja, suuntaa seuraaviin
– Suomen Moniääniset ry ”Boheemi taidemaalari sairastuu psyykoosiin”
– Kaisa Reetta Tirkkosen blogi ”Maaria Oikarinen: Lucian silmät”
– Tekstiluola blogi ”Maaria Oikarinen – Lucian silmät”
– Kiiltomato.net ”Räiskyvä romaani bipolaarisuuden pyörteistä”
Vaikka pidin kirjasta, se ei vienyt minua mukaansa samalla tavalla kuin parhaat lukemani kirjat. Jäin kaipaamaan puolison ja lapsen näkökulmia enemmän. Kirjassa on kohtia, jotka eivät auenneet minulle ja paikka paikoin vauhdikkaasta kuvauksesta huolimatta tunsin jääväni jumiin. Niinpä päädyn antamaan kirjalle kolme sulkaa.
Oletko Sinä lukenut tämän kirjan?
Kuulutko Sinä niiden joukkoon, jotka ovat tämän kirjan lukeneet? Kommentoi ja kerro minkälaisia ajatuksia kirja Sinussa herätti. Mitä Sinä jäit kaipaamaan? Kenelle suosittelisit tämän kirjan lukemista?
