Vieraskynä: Susanna Arminen – esikoiskirjailija

Soikka, jonka kanssa minulla on ollut ilo olla useammallakin kirjoituskurssilla, pyysi minua kirjoittamaan tiestäni esikoiskirjailijaksi.

Esikoiskirjailijaksi

Reittejä, jotka johtavat romaanin kirjoittamiseen ja varsinkin sen julkaisemiseen, on taatusti monia. Silti en usko, että esikoiskirjailijaksi voi varsinaisesti vain päättää tulla; niin monen asian on loksahdettava kohdalleen, eikä moneenkaan niistä voi itse vaikuttaa.

Kaikki alkaa kuitenkin motivaatiosta, halusta kirjoittaa.

Itse elin tyypillisen Runotyttö- ja Pikku naisia -lapsuuden. Luin suunnattoman määrän kirjoja. Kuvittelin olevani Uuden Kuun Emilia ja kirjoitin vihkoihin runoja ja pieniä tarinoita ilman sen kummempia tavoitteita.

Myöhemmin nuorena aikuisena opiskellessani pitkään ulkomailla kirjoitin lähes päivittäin ylös vaikutelmiani ja havaintojani maailmasta ympärilläni. Kirjoitin konserteista, joita olin kuullut, elokuvista, joita olin nähnyt, ajatuksistani ylipäätään.

Tietämättäni loin jo silloin jonkinlaisen taustan esikoisromaanilleni Kristallisinfonia, jota tosin aloin kirjoittaa 25 vuotta myöhemmin.

Kuten elämässä helposti käy, työt ja perheen perustaminen veivät kaiken aikani ja kirjoittaminen jäi, kunnes vuonna 2019 ostin ensimmäisen ikioman tietokoneeni. Oli minulla toki tietokone ollut aiemminkin, mutta siihen asti koneet olivat olleet aviomieheni vanhoja rämpäleitä.

Kesälomalla aloin kirjoittaa pieniä tekstejä. Innostuin. Vähitellen tekstit alkoivat muuttua pidemmiksi. Osallistuin luovan kirjoittamisen omaehtoiselle nettikurssille. Seuraavaksi rohkaistuin astetta vaativammalle kurssille, jolla teksteistä sai henkilökohtaisen palautteen.

Sitten osallistuin elämäni ensimmäiseen kirjoituskilpailuun ja voitin sen. (Minä, joka en koskaan elämässäni ollut voittanut mitään, en edes lusikkaa hiihtokilpailusta.) Yhtäkkiä löysin itseni kurssilta, jossa kaikki osallistujat kirjoittivat jo pitkiä käsikirjoituksia.

En ollut kuitenkaan ajatellut kirjoittavani romaania; se tuntui liian isolta tehtävältä kuin olisi pitänyt rakentaa katedraali. Ajattelin, että en kerta kaikkiaan pystyisi hallitsemaan niin isoa muotoa, se olisi liian vaikeata.

Tekstiä minulla oli, mutta en ajatellut, että se kantaisi romaaniksi asti. Ratkaisevaa oli kurssin ohjaajan kirjailija Sisko Savonlahden kannustus. Hän sanoi, että vaikka romaanin kirjoittaminen on ehkä vaikeaa, se voi myös olla äärimmäisen palkitsevaa.

Tämä oli itselleni käänteentekevä ajatus; tehdä jotain puhtaasti sen takia, että se olisi itselle hauskaa. Silloin päätin yrittää. Yrittäisin kirjoittaa romaanin. Prosessin ei välttämättä tarvitsisi johtaa mihinkään.

Kirjoittaisin itseäni varten, enkä miettisi saisinko sitä koskaan julkaistua. Tavoitteenani oli saada romaanista sellainen, että se miellyttäisi minua itseäni. Jos onnistuisin tässä, se olisi palkinto jo itsessään.

Kirjoitusprosessista

Muistan hetken, kun istuin entisen asuntomme keittiön pöydän ääressä. Edessäni oli A4, printtipaperi, johon luonnostelin lyijykynällä kirjoitusideoitani.

Aihe minulla oli valmiina, myös jonkinlainen ajatus alusta ja lopusta. Kirjoitin paperille mieleeni juolahtavia sanoja:

• Tukholma, Strandvägen
• Proust
• assosiaatioketjut
• Mozartin Requiem ja basettitorvien sielukas ääni

En tiennyt, mihin olin ryhtymässä. Minulla oli idea, mutta se oli vasta idea, lähtöpiste. Siitä alkoi teoksen hidas luominen, varsinainen työ.

Ensin tekstiä piti kasvattaa, vähän kerrassaan. Tarvitsin massaa jota muokata. Piti olla riittävästi aiheita ja sivujuonteita. Henkilöitä, jotka alkoivat elää omaa elämäänsä ja hetki, jolloin en vielä tiennyt, minne suuntaan olisin menossa. Tänne tai tuonne.

Tein isoja ratkaisuja ja kokeiluja, jotka osoittautuivat vääriksi ja aloitin monta kertaa alusta. Tähän kului monta vuotta. Lopulta kun tekstiä oli tarpeeksi ja muoto löytynyt, aloitin sen karsimisen. Keitin sitä kasaan, redusoin pois kaiken turhan, kunnes jäljelle jäi olennaisin, oikeat tarvittavat sanat.

Ja vähitellen kirja alkoi muovautua ja sen kieli kuulostaa oikealta.

Esilukijana

Minulla on ollut ilo toimia Soikan käsikirjoituksen esilukijana. Päähenkilö Saara oli entuudestaan tuttu kirjoituskursseilta, ja olin utelias näkemään, minkälainen kokonaisuus olisi. Tämän version luettuani tuskin maltan odottaa, että saan lukea valmiin romaanin.

Kirjoituskursseilla toimitaan usein kurssitovereiden esilukijoina ja annetaan palautetta heidän teksteistään. Tämä on ollut minulle hyvin vaikeata, sillä mielestäni kirjoittaja on itse oman tekstinsä paras asiantuntija ja viime kädessä hänen täytyy itse päättää, millaiseksi tekstinsä haluaa.

Olen kuitenkin huomannut, että lukeminen palautteen antamista varten on vaikuttanut itseeni kirjoittajana. Kiinnitän nykyisin omissa teksteissäni enemmän huomiota juuri niihin asioihin, joista olen muille huomauttanut.

Olen viime kesästä asti työstänyt uutta romaanikäsikirjoitusta. Esikoisromaanissani soi musiikki ja vuodenajat vaihtuvat, tässä uudessa käsikirjoituksessa ilma on täynnä tuoksuja ja on jatkuva kesä.