Anne Lukkarila on minulle tuttu kirjoittajaohjaaja ja kouluttaja. Tartuin mielenkiinnolla hänen esikoisdekkariinsa. Dekkarit ovat kautta vuosien olleet suosikkigenreäni, mutta viime vuonna kovin montaa dekkaria en ehtinyt lukea. Vuosi oli siis hyvä päättää tähän kirjaan.
Anne toimi kouluttajana Luovan kirjoittamisen perusopinnoissa kolmella eri jaksolla. Lisäksi olen ollut jo vuosia jäsenenä hänen Kirjoita paremmin sähköpostilistallaan. Kouluttajana ja ohjaajana Anne oli tuttu, mutta yhtään Annen kirjoittamaa kirjaa en ollut aiemmin lukenut.
Tartuin kirjaan sekä nauttiakseni vuoden viimeisestä dekkarista että oppiakseni jotain uutta kirjoittamisesta, erityisesti dekkarien kirjoittamisesta. Annen vahva tausta tietokirjoittajana näkyi selvästi. Kirja sijoittuu lähitulevaisuuteen moderniin hiihtokeskukseen Suomi Ski Resortiin. Ympäristöasiat ja teknologian kuvaukset olivat hyvin kirjoittajan hallinnassa. Ehkä jopa liian hyvin ja yksityiskohtaisesti. Vähemmän olisi riittänyt mielestäni hyvin.
Dekkarien ystävänä pidin valitusta murha-aseesta. Myrkky toimii aina, eikö totta. Ruumis löytyy kirjan alkumetreillä ja jännitystä ylläpidettiin kirjan loppuun asti. Itselläni lukijana ei ollut harmainta hajua, kuka on murhaaja. Henkilö ylipäätänsä ilmestyy kirjan henkilögalleriaan kirjan puolivälissä. Kirjassa on mukana myös viittauksia Venäjään, joka tietysti saa erilaisia mielikuvia aikaan näin Ukrainan sodan aikana kuin silloin, kun kirja on kirjoitettu.
Kirjassa oli ripaus yliluonnollisuutta, kun hiihtokeskuksen liikekumppaneille järjestetyssä illanvietossa Lapin shamaani antaa kirjan päähenkilölle hämärän ennustuksen, jonka mukaan tämän on estettävä jokin kuolemaan liittyvä tapahtuma uudenkuun aikaan. Tarvittiinko tuota näkökulmaa kirjassa? Se tuntui yllättävältä kaiken sen teknisen hehkutuksen jälkeen. Myöskään lapinpöllön mukana oloa en näin etelän ihmisenä ihan ymmärtänyt. Jotain Lapin taikaa siinä varmaan on.
Mitä sitten itse opin tästä kirjasta?
- Liian tarkka tekninen kuvaus voi viedä lukijan ajatukset harhateille. Niin kävi itselleni. Halusin hypätä tekstissä eteenpäin siihen, että tarina lähtee taas eteenpäin.
- Oivallus, että murhaajan ajatukset voi tuoda kirjaan ilman, että kertoo, kuka puhuu. Anne oli valinnut kursiivin tekstin tehokeinoksi lukuihin, jotka olivat murhaajan ajatuksia. Lukijalle ei jäänyt epäselväksi, kenen ajatuksista (murhaajan) on kyse, mutta ei mitään vinkkiä siitä, kuka tuo henkilö on. Kursiivia toki käytettiin muuallakin tekstissä.
- Yliluonnollisuus ja teknologian hypetys olivat niin eri maailmasta, että mietin, olisinko itse sotkenut näitä kahta asiaa samaan kirjaan.
- Kouluttajana Anne on puhunut paljon kuvauksellisuudesta. Kuvaa, älä kerro. Ymmärrän, mitä hän on tarkoittanut.
- Murteen käyttö dialogissa on hyvä keino, kunhan se pidetään maltillisena.
- Oma käsikirjoitukseni sisältää paljon dialogia. Anne oli valinnut ajatusviivan käyttämisen dialogissa. Itse olen käyttänyt lainausmerkkiä. Olen edelleen sitä mieltä, että pitäydyn lainausmerkeissä.
Kaiken kaikkiaan odotin kirjalta enemmän. En silti allekirjoita väitettä, että ne opettavat, jotka eivät osaa. Tämä on esikoisdekkari eikä huono sellainen. Omat kriteerit hyvälle dekkarille vannoutuneena Agatha Christie fanina ovat niin korkealla, että tämä kirja jäi puoleen väliin.
