Päätin tutustua stand-up komiikan maailma kahden komiikan konkarin kirjoittaman kirjan ”Liian nätti lavalle – Mitä kaikkea opimmekaan stand upin maailmassa”. Minä, wannabe-kirjoittaja, on joskus pyöritellyt ajatusta wannabe-koomikon urasta. En pyörittele enää, sillä kirja avasi silmäni.
Kirjan toinen kirjoittajista Ida Grönlund on minulle tuttu Luovan kirjoittamisen perusopintojen kautta. Kurssin opiskelijoiden Facebook ryhmässä joku postasi Idan ja Anna Rimpelän haastattelun ja siinä yhteydessä Ida mainitsi, että kirja on jo julkaistu. Pitihän se heti varata kirjastosta. Pääsin jonoon numerolla 7. Kirjasta kiinnostuneita oli siis muitakin.
Kirja kiinnosti itseäni eniten toisen kirjoittajan kautta, mutta en vähättele stand-up komiikkaa kohtaan tuntemaani mielenkiintoa. Minulla on tuttavia, jotka ovat kokeilleet siipiään tuolla saralla ja itsekin joskus mietin, olisiko minusta siihen. Kirjan luettuani ymmärrän, että komiikon työstä suurin osa tapahtuu taustalla. Hauskuus lavalla ei synny itsestään vaan vaatii kirjoittamista ja harjoittelua. Kirjassa pohdittiin, mikä tekee koomikosta ammattilaisen ja miten ulkopuoliset tahot määrittävät koomikon ammattilaisuutta. Koomikkona voi olla, vaikka sillä ei elättäisi itseään.
Amatöörikoomikkonakaan olemisessa ei ole mitään vikaa, sillä on mielestäni vähän turhan negatiivinen klangi. Amatööri sanana tarkoittaa henkilöä, joka rakastaa alaa. – Ida Grönlund
Ammattilaisuuden koin saavuttaneeni siinä vaiheessa, kun minua alettiin säännöllisesti kutsua ammattilaisklubeille esiintymään ja aloin kuulua komediafestivaalien line upeihin ja kun ylipäätänsä aloin saada tekemisestäni rahaa. –Anna Rimpelä
Kirja oli itselleni näpäytys omasta näköalattomuudestani.
- Naiskoomikoita on olemassa ja he ovat yhtä hyviä (ellei parempiakin) kuin miehet. En vain ole itse hakeutunut heidän lavojen äärelle. Ammattilaisuus ei ole kiinni sukupuolesta.
- Stand-up komiikka ei synny tuosta vaan. Juttujen kirjoittaminen vaatii lukuisia työtunteja ja juttuja hiotaan ”harjoitusareenoilla”. Se, mikä näyttää luonnollisesti tupsahtavan koomikon suusta, on vaatinut työtä. Koomikon ja yleisön yhteys vaatii muutakin kuin mikrofonin.
Kirja oli rakennettu mielenkiintoisesti kahden koomikon keskusteluksi. Kieli oli sujuvaa. Sekaan oli ujutettu muutamia esimerkkejä kummaltakin. Kirjan tekstit olivat kirjoittajien kokemuksia, tarinoita ja oppeja vuosien varrelta.
Pohdin lukiessani, miten kirjaa on hiottu tuohon keskustelumuotoon. Ehkä vielä joku päivä kysyn sitä Idalta.
Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta. Erilaiset fontit tavallaan selkiyttivät, milloin oli kyseessä esimerkki, milloin vinkeistä ja milloin varsinaisesta keskustelusta. Toki se olisi mielestäni käynyt ilmi muutenkin.
Kirjoittajana imin tästä kirjasta ajatuksen, että joskus voi rikkoa rajoja.
