Kohtasin eniten pelkäämäni tilanteen. Kadotin motivaationi. Monista pienistä asioista muodostui iso kokonaisuus ja kadotin uskoni käsikirjoitukseeni.
Yritän vakuutella itselleni, että tämä on ohimenevää. Olen vain ollut erityisen herkkä kuunnellessani ihmisten sanomisia. En ole matkalla kuuhun, olen matkalla kohti unelmaani. Kirjan kirjoittaminen on ollut unelmani kauan. Mutta juuri nyt sen saavuttaminen on kuin pitäisi kavuta kuuhun.
Mitä tapahtui?
Olen tässä parin viimeisen kuukauden aikana kuullut kommentteja, joiden takia olen tässä tilanteessa. Yksikään kommentti ei ole kohdistunut käsikirjoitukseeni, mutta olen imenyt niistä salaa viitteitä siitä, että minun työni on turhaa.
Hyvän dialogin kirjoittaminen on vaikeaa.
Minä onneton olen rakentanut käsikirjoitukseni pitkälti dialogin varaan. Kukaan ei ole sanonut, että en osaisi kirjoittaa dialogia, mutta olen pikku hiljaa päätynyt siihen, että en osaa.
Dialogin eli vuoropuhelun kirjoittamisesta voit lukea lisää täältä: Miten vuoropuhelua kirjoitetaan? Oleellista on muistaa, että vuoropuhelu ei ole vain muistiin merkittyä puhetta. Sen pitää viedä tarinaa eteenpäin. Sen pitää kertoa jotain tarinan henkilöistä. Sen pitää olla toimintaa. Hurjasti vaatimuksia hyvälle dialogille!
Ketään ei kiinnosta sinun tarinasi.
Tämän lausahduksen sanoja ei edes tiennyt, mistä käsikirjoitukseni kertoo. Hän vain päätti, että se ei kiinnosta ketään. Hän ei siis usko minuun kirjoittajana. Hän ei usko, että voisin kirjoittaa jotain lukemisen arvoista. Ja kyllä hän tietää, koska hän lukee paljon ja ymmärtää kirjallisuudesta paljon enemmän kuin minä.
Tähän ansaan oli niin helppo langeta. Muutaman päivän mietin asiaa ja päättelin, että ilman muuta näin se on. Ei minusta ole kirjoittamaan mitään sellaista, jota joku haluaisi lukea.
Tarinan henkilöiden pitää olla hyvin suunniteltuja
Tämä on kerta kaikkien lankeemus. Ensimmäisen käsikirjoituksen henkilöhahmot eivät ole ennalta suunniteltuja. Kaksi tärkeintä henkilöä tunnen – tai ainakin luulen tuntevani, koska olen heistä kirjoittanut jo yli kahden vuoden ajan.
Saamieni palautteiden perusteella olen lisännyt tarinaan henkilöitä. En tunne heitä, ei minulla ole selkeää kuvaa siitä, keitä he ovat. He vain ovat tulleet jostain ja löytäneet paikkansa tarinastani. Iski paniikki, että nytkö minun pitää ruveta heitä suunnittelemaan. Miettimään heidän taustatarinansa ja miettimään heidän tavoitteensa ja toiveensa.
Tässä vain muutama otanta siitä, mikä on syynä totaaliseen tyhjyyden tunteeseen, jota parhaillaan koen. Käsikirjoituksen avaaminen on kuin tarttuisi sadan kilon painoon, jota ei saa nostettua maasta.
Miten tästä eteenpäin?
Tällä viikolla kerroin työpaikalla kirjoittamisen prosessista. Kerroin, miten on hyvä olla parikin kirjoitusprojektia käynnissä. Jos sattuu yhden kanssa jäämään jumiin, voi sillä välin kirjoittaa sitä toista. Tai kolmatta. Tai ylipäätänsä kirjoittaa jotain. Jos ei muuta niin lyhyitä kirjoitusharjoituksia.
Minulla on edessä itseni vakuuttaminen siitä, että osaan kirjoittaa. Jopa tämän blogin artikkelien kirjoittamiseen tarttuminen on ollut vaikeaa. On koko ajan olo, että huijaan itseäni. En minä osaa kirjoittaa. Tarvitsen vain hetken aikaa, hyviä kirjoituskokemuksia ja itsetunnon kohennusta.
Oletko Sinä jäänyt jumiin kirjoittamisen kanssa?
Oletko kadottanut uskosi itseesi kirjoittajana? Kommentoi ja kerro minulle ja muille, miten selätit tilanteen. Auttoiko tauon pitäminen?
