Kun aloitin matkaani kirjoittajaksi, kirjoitin haaveeni ja unelmani paperille. Haaveeni oli kirjoittaa kirjan käsikirjoitus ja villi unelmani oli julkaista kirja. En haaveillut kirjailijuudesta, mutta kirjan halusin kirjoittaa. Laadin itselleni kirjoittajan matkani reittioppaan. Mietin, minkälaisia askeleita matkani kulkisi. Tässä artikkelissa jaan teille ajatuksiani ja tapahtumia tähän astisen matkani varrelta.
Kirjoittajan matkani alussa hakeuduin kirjoituskursseille. Aloitin samaan aikaan kahdella hyvin erilaisella kurssilla. Näistä lisää toisissa artikkeleissa. Linkit ilmaantuvat aikanaan.
Kahden kurssin käyminen samaan aikaan oli mahdollista, koska niiden aikataulut eivät menneet ristiin. Innostus oli suuri ja luulin, että opin tuosta vaan kirjoittamaan. Osasinhan jo laittaa sanoja peräkkäin ja muodostaa luettavia lauseita ja virkkeitä.
Aika pian ymmärsin, että haaveeni ja unelmani vaativat paljon enemmän kuin istumalihasten kestävyyttä ja sorminäppäryyttä.
Matkareittiini ilmestyi asioita, joita toiset pitävät itsestään selvinä, mutta minä olin ne sivuuttanut matkalleni merkityksettöminä.
Oppiiko kirjoittamaan kirjoittamalla?
Kyllä oppii, näin ajattelin. Ei se riitä, sanoi joku. Kaikki osaavat kirjoittaa, sanoi yksi ohjaajista. Kaikista ei ole kirjoittajaksi, sanoi toinen.
Olen osannut kirjoittaa ensimmäisestä luokasta alkaen. Suurin osa suomalaisista osaa kirjoittaa. Meille on opetettu kirjoittamista koulussa. Jotkut oppivat lukemaan ja kirjoittamaan jo ennen kuin koulu alkaa.
Muistat varmaan koulun äidinkielen ainekirjoituksen? Ainakin, jos olet minun lailla käynyt koulusi 1970- ja 1980-luvuilla. Minä rakastin kirjoittaa aineita. Jotkut saivat vaivoin aikaiseksi kaksi sivua, mutta minä kirjoitin kynä sauhuten pitkiä aineita. Kaikki me osasimme kirjoittaa. Toiset paremmin kuin toiset. Olimme kaikki kirjoittajia. Lapsena usko itseen ei horju niin helposti.
Meistä kaikista ei tule suuria kirjailijoita, vaikka osaamme kirjoittaa. Suuria kirjailijoita on harvassa. Joistain kirjoittajista tulee kirjailijoita, jotka julkaiset yhden kirjan, toiset useita. Mutta kaikista kirjoittajista ei tule kirjailijoita ensinkään, mutta se ei saa estää meitä nauttimasta kirjoittamisesta, oppia siitä lisää ja hyödyntää niitä taitoja tavalla tai toisella. Kaikilta kirjoittaminen on vaatinut jonkinlaista oppimista.
Olen vakuuttunut, että kirjoittamaan ei opi pelkästään kirjoittamalla. Jos vain kirjoitan ja kirjoitan, en näe kuin yhdenlaista tekstiä, itseni työstämää. Tarvitsen jotain muuta lisäksi.
Oppiiko kirjoittamaan lukemalla?
Monien mielestä hyväksi kirjoittajaksi opitaan lukemalla paljon ja imemällä vaikutteita toisten teksteistä.
Kirjassaan ”Kirjoittamisesta. Muistelmia leipätyöstä” Stephen King kannustaa lukemaan paljon, jos haluaa kirjailijaksi. Tässä muutamia ajatuksia tuosta kirjasta.
- Jokainen kirja opettaa lukijaa, huonot kirjat usein enemmän kuin hyvät.
- Virheitä oppii välttämään parhaiten lukemalla huonoa proosaa.
- Lukeminen on tärkeää perimiltään siksi, että se tekee kirjoittamisen työnä tutuksi ja luontevaksi.
Kimmo Svinhufvudin oppaassa ”Kokonaisvaltainen kirjoittaminen” muistutetaan, että luettujen tekstien ei välttämättä tarvitse edes olla samaa tekstilajia kuin oma työn alla olevat teksti.
Olen muuttanut omia lukutottumuksiani. Kirjoitusoppaita olen lukenut matkan varrella useita. Niistä saatuja oppeja avaan toisissa artikkeleissa paremmin. Linkit ilmaantuvat aikanaan.
Olen lisännyt lukemistooni runokirjoja. Runojen kirjoittamisesta en enää haaveile, mutta koska olen vuosikausia vältellyt runokirjojen lukemista, on ollut iloinen yllätys huomata, miten erilaista runoutta nykyään kirjoitetaan. Kaikki ei ole minun makuista, mutta yhtä kaikki koen arvokkaaksi opiksi, että luin nekin runoteokset, jotka enemmän hämmensivät kuin ilahduttivat.
Proosaa olen aina lukenut monipuolisesti, mutta olen tietoisesti lisännyt palkittujen kirjojen lukemista. Sekaan on mahtunut muutama huono kirja. En aina ole yhtä mieltä palkintoraatien kanssa siitä, mikä on hyvä tai palkitsemisen arvoinen kirja. Olen alkanut lukea lehtien kirja-arvosteluja ihan uusin silmin. Netti on pullollaan kirja-arvosteluja. Lukemiseen keskittyneitä blogeja oman lukemistosi kartuttamiseen toisten lukukokemusten perusteella löydät täältä.
Reitillä harhaileminen blogiviidakossa
Blogin kirjoittaminen on ollut minulle kirjoittajan matkan suurin kompastuskivi. Ajattelin, että sellainen on hyvä perustaa nopeasti. Ei se ollut hyvä ajatus. Bloggauksia kyllä syntyi, mutta ne eivät olleet kovinkaan mielenkiintoisia. Eivät edes itselleni kirjoittamisen jälkeen. Ensimmäinen blogini hautasin hiljaisuudessa.
Perustin toisen blogin opittuani jotain blogin pitämisen salaisuuksista. Kirjoitin innolla artikkeleita ja ne jopa löysivät lukijoita. Mutta Blogger alustana ei tyydyttänyt. Joten sekin blogi hyytyi pikkuhiljaa ja samaan aikaan virisi ajatus omista kotisivuista ja blogin siirtämisestä tänne. Olen harhaillut ja haahuillut, koska olin liian innokas enkä jaksanut harkita. Palo päästä kirjoittamaan voitti. Joskus maltti on valttia.
Oikeakielisyyden haaste
Oikeinkirjoitus ja kielioppi ovat nekin jääneet taka-alalle. Joku tekstejäni lukenut tosin kommentoi, että tekstini on luettavaa, koska siinä ei ole hirvittävää määrää oikeinkirjoitusvirheitä ja kieliopillisesti vääriä ilmaisuja. Ehkä jotain on jäänyt mieleen kouluajoilta, sillä äidinkieli oli lempiaineitani. Minulla on myös ollut sisäinen palo karsia pahimpia mokia editoimalla joka ikinen teksti ennen kuin olen antanut sen luettavaksi.
Eräällä kurssilla opiskelijatoveri sanoi, että ei sen raakatekstin niin väliä ole, kyllä se kustannustoimittaja sitten sen korjaa. En raskinut sanoa, että kyllä minä eniten olen pitänyt niistä opiskelijakavereiden teksteistä, joissa jokaisesta väärin sijoitetusta pilkusta ei ole sielu nyrjähtänyt tai yhdyssanavirheestä silmät kääntyneet toinen koilliseen ja toinen kaakkoon. En tunne yhtään kustannustoimittajaa, mutta kun sellaisen henkilön joskus tapaan, varmasti kysyn tästä asiasta.
Tekstin jakaminen palautteen saamiseksi
Tekstin jakaminen muille on onneksi toteutunut käymieni kirjoituskurssien kautta. Rehellisesti voin sanoa, että vain yhden lyhyen tekstin olen koskaan luetuttanut ystävillä. Tekstien jakaminen ystäville ei ole luonnistunut minulta, koska kaipaan kipeästi sitä rehellistä palautetta ja tiedän, että joskus on vaikea sanoa ystävälleen, että joku asia on ihan pielessä. Itse haluaisin ajatella, että ystävät ovat juuri niitä, jotka laittavat kätensä harteilleni ja sanovat ”Soikka, tästä puuttuu vielä jotain”. Perisuomalaiseen tapaan minäkin olen niitä, joka helposti ajattelee toisen kehuessa minua, että oikeasti tuo on ihan toista mieltä, kunhan sanoo vaan.
Ensimmäisen oman tekstin ääneen lukeminen toisille jännitti suunnattomasti. Kaikkien muiden tekstit tuntuivat hirvittävän hienoilta ja täydellisiltä. Vaikka yhtä lailla raakileita meidän kaikkien tekstit olivat, kun ne oli nopeasti kirjoitettu opettajan antaman tehtävän mukaan. Aikaa miettimiseen tai hiontaan ei ollut, ne vain kirjoitettiin. Myöhemmin, kun toiset lukivat enemmän hiottuja tekstejä, palaute muuttui arvokkaammaksi. Se, miten moninaisesti joku teksti tulkittiin, sai minut ymmärtämään sen, että lukija tekee aina omat johtopäätöksenä. Se, mitä minä tekstillä haluan sanoa, muuttuu lukijan tulkinnan mukaan. Lopulta vastuu on aina lukijalla.
Minkälaista reittiä Sinä olet kulkenut?
Kommentoi ja kerro minulle ja muille kirjoittamisesta haaveileville minkälaista reittiä Sinä olet kulkenut kirjoittajan matkallasi. Minkä neuvon haluaisit antaa kanssakulkijoille?
