Hyvin pian kirjoittajan matkallani opin, että kirjaa ei vain kirjoiteta. Ensin tarvitaan käsikirjoitus, jota hiotaan ja hiotaan. Ja kun on tarpeeksi hinkattu, tarjotaan käsikirjoitusta kustantajille. Versiot kaksi ja kolme tarvitaan, ehkä jopa vielä neljäskin, ennen kuin lapsi on valmis maailmalle.
Edellisessä artikkelissani kerroin oman käsikirjoitukseni ensimmäisen ja toisen version syntymisestä. Silloin kirjoitin, että käsikirjoituksen ensimmäinen versio on vasta raakile. Se on kuitenkin se kaikkein tärkein versio, jota ilman kirjaa ei syntyisi. Jos ei ole sitä ensimmäistäkään, ei synny kirjaa. Täytyy olla jotain, minkä pariin sukeltaa ja kirjoittaa lisää tai korjata.
Anneli Kannon kirja Kirjoittamassa kulkee mukanani kirjoittajan matkani joka hetkessä. En siis malta olla lainaamatta Annelin ajatuksia käsikirjoitusten versioista.
Ykkösversio – Juuri valmistunut käsikirjoitus on kuuma kuin uunista tullut leipä. Sekä kirjoittajan että kirjoituksen pitää antaa jäähtyä ja tekeytyä mielellään pari viikkoa tai edes yksi.
Kakkosversio – Kun kakkosversio on lähettämiskunnossa … iskee sekä musertava väsymys että häpeä. Mitä olenkaan mennyt tekemään?
Kolmosversio – Kolmosversiota editoitaessa intohimot käsikirjoitusta kohtaan ovat haalenneet ja kylmä järki voittaa. Kolmosversiossa suhde käsikirjoitukseen on kuin loppuaan lähestyvä rakkaussuhde.
-Anneli Kanto, kirjassaan Kirjoittamassa
Kakkosesta kolmoseen
Oman käsikirjoitukseni kakkosversio oli jo huomattavasti parempi kuin ensimmäinen. Tämä puhtaasti oma tulkintani perustuu pitkälti satunnaisiin vilkaisuihini versioon yksi. Puhumattakaan vilkaisuista niihin teksteihin, joita oli aivan alkumetreillä. Vaikka olin jossain vaiheessa haaveillut, että lähetän versio kaksi kustantajille, olen näin jälkikäteen äärimmäisen tyytyväinen, että maltoin ryhtyä editoimaan versiota kolme
Ajoittain editoiminen on ollut puuduttavaa. Lisäksi vielä vastoin viisaampien opetuksia tein aika radikaaleja muutoksia henkilögalleriaan. Nehän olisivat kaiketi kuuluneet version kaksi vaiheeseen. Tätä kirjoittaessa minulla on vielä kolme lukua editoimatta ja alkaa tuntua siltä, että olen lähempänä kuin koskaan sitä hetkeä, että alan selailemaan kustantajien sivustoja ja bongailemaan, minne – jos minnekään – käsikirjoitukseni laitan tarjolle.
Rasittavinta on ollut korjata kirjoitusvirheitä, joilla ehtii sokeutua kirjoittaessa. Mitä pidempään joku luku on ollut poissa silmistä, sitä enemmän sieltä löytää kaiken maailman virheitä. Toki virheetöntä tekstiä ei kolmaskaan editointikierros takaa eikä tarvitsekaan. Mutta itse tunnen oloni varmemmaksi, jos teksti on kuta kuinkin kieliopillisesti oikein. Omasta mielestäni olen hionut tekstiä siinä määrin, että vähempikin olisi varmasti riittänyt.
Olen editoinut versiota kolme luku kerrallaan. En ole hyppinyt luvusta toiseen satunnaisessa järjestyksessä kuten tein version kaksi kanssa. Nyt olen edennyt pala palalta alusta loppuun ja yrittänyt varmistaa, että mitään suuria kämmejä ei ole. Muutaman nolon kämmäyksen olen löytänyt.
- Koska käsikirjoitukseni etenee kronologisesti ajassa, on ollut noloa huomata, että hupsista – tuli puhuttua sivuhenkilön tekemisistä ennen kuin koko hahmoa oli esitelty.
- Hupsista, päähenkilön lasten nimet menivät sekaisin. Samassa luvussa puhuttiin samasta lapsesta kahdella eri nimellä. Ja voin kertoa, että meni ohi itseltänikin ensimmäisellä lukemisella. Onneksi palasin luvun alkuun ja luin vielä kerran uudestaan editoimisen jälkeen.
Olen melko varma, että huojennus viimeisen luvun editoinnin jälkeen ei ole yhtä mahtava kokemus kuin ensimmäisen version valmistuminen lähes kahdeksan kuukautta sitten. Mutta uudenlaista jännitystä on ilmassa. Joko nyt uskaltaisin lähettää käsikirjoituksen maailmalle? Onko se paras mahdollinen, mihin minun taitoni riittävät?
Mitä tunteita versiot Sinussa herättävät?
Oletko jo kirjoittanut kirjan? Tai työstätkö parasta aikaa omaa ensimmäistä käsikirjoitustasi? Kerro ja kommentoi, minkälaisia tunteita eri versioiden valmistuminen on Sinussa herättänyt.
