Tämän vuoden ensimmäinen äänikirja oli ruotsalaisen Leif G.W. Perssonin dekkari Matkan pää. Valitsin tämän kirjan, koska en ole juurikaan viime aikoina lukenut dekkareita ja kirjailija oli itselleni uusi.
Kun uusi vuosi alkoi, avasin Supla sovelluksen ja lähdin etsimään vuoden ensimmäistä äänikirjaa. Mielessäni oli löytää itselleni uusi dekkaristi. Pienen selailun jälkeen päädyin Leif G.W. Perssonin Matkan pää nimiseen dekkariin. Lukijana on Carl-Kristian Rundman. Kirjan alkuperäinen nimi Den döende detektiven ja sen on suomentanut Kari Koski.
Kirja houkutteli kolmesta syystä:
- Koska kirjailija oli itselleni uusi tuttavuus, hain hieman lisätietoa. Wikipedian mukaan Leif Persson on ruotsalainen kriminologian professori ja kirjailija, joka on kirjoittanut dekkareita. Itseäni tietysti kiinnostaa, miten kirjoittajan siviiliammatti mahdollisesti näkyy kirjallisessa tuotoksessa.
- Kirjan esittely päättyi Suplassa seuraavasti: Hän myös aavistaa, että tämä saattaa olla hänen viimeinen juttunsa. Lukijana minulle annettiin jo etukäteen vihje ja halusin nähdä, miten hyvin lukija pidetään jännityksessä. Kirjan suomennetusta nimestä voi päätellä, että jonkun matka on päättymässä. Teoksen alkuperäinen nimi paljastaa, että kyse on kuolevasta etsivästä.
- Kirja on voittanut pohjoismaisen Lasiavain-dekkaripalkinnon vuonna 2011.
Kirjassa pääosassa on eläkkeelle jäänyt rikospoliisi, joka ryhtyy 9-vuotiaan Yasminin ratkaisematta jäänyttä, nyt on vanhentunutta murhaa. Henkilönä hän oli mielenkiintoinen. Sairastuminen toi tietynlaista särmää henkilön reaktioihin ja kommentteihin. Terveellinen ruokavalio ei kiinnostanut ja fyysiset rajoitukset masentavat.
Kirjan henkilögalleria oli laaja. Äänikirjoja kuunnellessa olen jo aiemminkin huomannut, että henkilöiden mukana on vaikeampi pysyä kuunnellen kuin lukien. Saatoin hetkellisesti olla hämmentynyt, kuka tämä tyyppi taas olikaan, mutta loppujen lopulta pääsin aina kärryille. Henkilögallerian rakentaminen on asia, joka itseänikin kiinnostaa kirjoittajana. Mistä tiedän, milloin minulla on liikaa henkilöitä? Tarvitaanko kaikkia?
Kirja eteni rauhallisesti. Päähenkilö on toipumassa sairauskohtauksesta ja hän tarvitsee apuvoimia fyysiseen toimintaan. Usein odotan, että dekkareissa tapahtuu koko ajan. Tässä kirjassa hidas toiminta tai toiminnan vähyys ei häirinnyt. Juoni eteni tasaisesti eikä kirja kyllästyttänyt missään vaiheessa. Väkivallan kuvaukset olivat hyvin maltillisia.
Mitä opin tästä kirjoittajana?
- Dekkarin ei tarvitse aina olla täynnä toimintaa ja väkivaltaa. Hyvän dekkarin voi kirjoittaa myös maltillisemmalla otteella.
- Surullisesta ja vakavasta aiheesta voi kirjoittaa dekkarin, jossa ei mässäillä likaisilla yksityiskohdilla
- Henkilögallerian kanssa kannattaa olla varovainen.
